Ei ole kauaakaan siitä, kun en vielä voinut täysin allekirjoittaa vanhaa tuttua sanontaa; ”määränpäätä tärkeämpi on matka”.
Taas olen joutunut, tai saanut vaihtaa mielipidettäni. Sanon mieluummin ”saanut”, koska olen aavistavinani, että keskittymällä määränpäähän, se vie helposti mahdollisuuden siihen kaikkeen tärkeimpään mihin ihminen on tarkoitettu, elämään Rakkaudessa. Se on elämää läheisessä suhteessa, jossa Isän sydämen syke ja ihmisen kaipaus kohtaavat ihan tavallisen ihmisen elämässä. Tästä syystä taivas ei voi olla ”määränpäänä” tiellä kulkeville, vaan meidät on kutsuttu läheiseen suhteeseen Isän kanssa. Tässä ei ole kysymys niinkään kokemusten tavoittelusta, vaikka niitäkin joskus suodaan, vaan matkasta.
Kun elää reilut kymmenen vuotta keskittyen päämäärään, jolloin tärkeämpää oli olla oikeassa, kuin läheiset suhteet, ”totuuden” puolustaminen, kuin laupeuden välittäminen, kiivas yrittäminen, kuin läheisyyden ja rakkauden osoittaminen, niin lopputulos kaikessa kauneudessaan on ”hengellinen burnout”. Sanon ”kauneudessaan”, koska se taitaa olla parasta mitä kauaksi Isän kotoa eksyneelle voi tapahtua. Kun on riittävän kipeä, kun on tarpeeksi kaukana, kun on jo liian pimeä, niin johan alkaa armokin maistumaan. Kun katsoo lain ja tuomitsemisen maailmasta, identiteetti rakentuu jostain muusta, kuin mistä sen on tarkoitettu, ja jäljet ovat sen mukaiset. Kun katsoi silmiin, niin saattoi huomata, että talossa paloi kyllä valot, mutta ketään ei ollut kotona.
Toiset kymmenen vuotta on mennyt Isän kotia etsiessä. Jos en muuta ole oppinut, niin sen, että Hän siunaa murtuneet tiet, myös sinun. Rembrandtin maalaus, ’Kotiinpaluu’, aivan kuin kertoo meille kauniisti sen millainen Isä Jumala on. Hän on laupias, hidas vihaan, myötätuntoinen, täynnä armoa, liittouskollinen ja anteeksiantava Jumala. Ja ennen kaikkea muuta, hän oli ja on Isä.
”Satsaamalla” matkaan ei tarvitse kantaa huolta määränpäästä.
Rembrandt; Tuhlaajapojan paluu
