Muutama vuosi sitten, kun mietin sitä, jos kirjoittaisin kirjan, antaisin sille nimen ”elämäni – yö ilman unelmia”. Jos nyt kirjoittaisin, tahtoisin antaa sille toisen, hyvin erilaisen nimen. En vaihtaisi nimeä siksi, että se olisi huono nimi tai ettei sillä olisi arvoa. En vaan tahdo kiinnittää omaa, enkä sinunkaan katsettasi yöhön ja pimeään, vaan siihen ainoaan joka tuo todellisen vapauden. Lisäksi se aikaisempi nimi kuvaisi kovin huonosti nykyistä identiteettiä, jonka etsimiseen meni vuosia. Tosin siinä taisi käydä niin, että etsijä löydettiin. Olen myös kuullut liikaa, kenties satoja tarinoita siitä, mitä on elämä erämaassa. Liian monia kertomuksia poluilta poikenneista, elämänsä kadottaneista taapertajista joita ei kukaan odottanut kotiin.
Haluaisin kirjoittaa elämästä poikana Isäni talossa. Kirjoittaisin nimenomaan pojan näkökulmasta, jonka ”kutsumus” tulla palvelijaksi johti aina vaan syvenevään epätoivoon, syvenevään orjuuteen Isän talossa, ja mitä tapahtui, kun identiteetti oli vaihtunut poikaan jolla on oikeus olla kotona ja jota rakastetaan ilman mitään ehtoja.
Ennen halusin kovasti olla palvelija, ja luulinkin ihan tosissani, että se olisi kutsumukseni. Elämä palvelijana johtaa kuitenkin aina orjan elämään isännän talossa. Ei minuakaan ole kutsuttu olemaan palvelija vaan elämään Isän poikana rakkaudessa.
Jotkut kirjailijat osaavat sanoa sen juuri niin, kuin itsekin haluaisi sen sanoittaa. Henri Nouwenia mukaillen – sydämeni, joka yhtenään kyseli hyvyyttään ja arvoaan, on ankkuroitunut syvempään rakkauteen, on aina vähemmän ja vähemmän riippuvainen muiden arvostelusta ja aina vaan vähemmän ulkoa ohjautuva. Niin. Taas jaksaa ja haluaa elää, kun on kuullut rakkauden sisäisen äänen, syvempänä ja väkevämpänä kuin milloinkaan aikaisemmin.
