Voinko toivoa pääseväni kerran lepoon, jos en ole tarpeeksi uupunut ja kaikkeni antanut?
Näin ajattelin ennen, eikä siitä ole moniakaan vuosia aikaa. Katsoin arvostaen uupuneita, työn ja tekemisen sankareita, jotka olivat raataneet niska limassa itsensä uuvuksiin. Tämä kaikki tehtiin vielä vedoten palvelijan mielenlaatuun. Sen katsottiin olevan tavoittelemisen arvoinen hyve, vaikka levollisuus oli karissut jo aikoja sitten noilta kasvoilta jättäen niihin päämäärätietoisen, teräksenkovan ja laskelmoivan katseen. Toiset heistä polttivat itsensä karrelle niin, että eivät ole koskaan tulleet takaisin. Ehkä hyvä niin, sillä ei Isämme ole synnyttänyt palvelijoita, orjista puhumattakaan, vaan ainutlaatuisia rakkaita tyttäriä ja poikia, joille Hänen ikeensä on vieläkin sovelias ja kuormansa keveä.
Ne kysymykset lepoon pääsemisestä olivat orvon sydämen kysymyksiä, jotka olivat juurtuneet kovin syvään uskonnollisen orjuuden kyllästämään maaperään. Tunnetko ja kuuletko oman orvon sydämesi huudon? Lupaus kuuluu vieläkin meille kaikille orvoille ja uupuneille, kuin myös voimansa tunnossa oleville; ”En minä jätä teitä orvoiksi”.
Vain Rakkaus tuo meidät kotiin.
