Pakko myöntää, että menisin toistekin. Viimeistään silloin, kun pk-seudun “ruuhkat” jotenkin ahristaa, tekisi hyvää ajella Manhattanille 3,5 km/h…

Ilta saapuu, mutta väki ei vähene..Arkkitehtuuria..Katukuvaa... WTC rakentuu

Jeesus oli Isän poika (2.Joh. 1:3).

Mitä on olla poika? Kysymykseen siitä, että kuka on isäni, osasin vastata jo lapsena. Koski kysymys sitten biologista isääni tai taivaallista Isää, Jumalaa. Mutta poikana elämisestä minulla ei ollut mitään hajua, vaikka tunsin tarinat tuhlaajapojista ja taivaan Isästä. En muista nuoruudestani yhtään esimerkkiä siitä, miten eletään läheisessä suhteessa Isän kanssa. Ei se ole mikään ihme, kun katsoo lain ja tuomitsemisen maailmasta käsin, ei sieltä puutarhojen kauneus osu silmään eikä juhlien äänet kantaudu korviin. Ja, jos kantautuu, niin pinttyneet ennakkoluulot ja farisealaisuus nostavat välittömästi päätään jättäen niiden kantajan kahlaamaan vedessä, joka on aikoja sitten väljähtynyt ja vaihtoa vailla. Sisimpään jää kuitenkin jännä kaipaus läheisestä suhteesta Luojamme kanssa…

Luulin eläväni Rakkaudessa, mutta tosiasiassa en ollut vielä edes kokenut sitä sydämen tasolla. Pinttyneet ennakkoluulot, huolehtiminen, arvostelu ja oikeassa olemisen tarve pitivät huolen siitä, että rakkauden kokeminen, ja siinä eläminen oli korkeintaan kaukainen unelma. Sydän, joka on niitä täynnä, ei voi olla vapaa kokemaan ehdotonta rakkautta. Kuitenkin meidät on kutsuttu elämään Rakkaudessa, vapaina Taivaan Isän lapsina.

Jumala tekee koko ajan uutta. Vaikka tiesin sen, silti oli vaikea hyväksyä jotain erilaista, tai sellaista toimintaa, mitä en omalla järjelläni pystynyt tyhjentävästi käsittelemään. Iso pää on sydämen tulppa. Vaikka sydän usein tiesi suunnan, mutta parantumaton ja vielä kovin kipeä sydän ei vielä uskaltanut lähteä sille matkalle. Jumala ei väsynyt odottamaan. Hän tiesi, että menee oma aikansa ennen kuin kahlittu sydän uskaltaa vastata Rakkauden väsymättömään ja parantavaan kutsuun.

Rakasta ja kanna toisten kuormia on Kristuksen laki ja Isän tahto. Tämä on mahdollista vasta, kun ”tulet” Isän rakkaaksi lapseksi ja alat elämään sitä todeksi. Sen seuraukseni kannat hedelmää, joka saa aikaan sydänten kääntymisen ja parantumisen, mutta sen täytyy alkaa sinusta ja minusta. Niiden kyytipoikina ovat usein ilo, pitkämielisyys, armahtavaisuus ja lisämausteena yli ymmärryksen käyvä rauha.   

Kysymys identiteetistämme johtaa suoraan siihen, että mitä on elämä Isän rakkaana poikana. On tietysti vaikeaa hyväksyä oma identiteetti sellaisenaan kuin se on, koska emme aina tiedä keitä me olemme. Ja, jos sen tiedämme, niin miten saada sydän, joka usein on kovin haavoitettu, ymmärtämään ja kokemaan sen? Sydämeen, jonka ympärille on usein rakennettu muuri, eivät valonsäteet paljoa pääse lämmittämään, eikä rakkaus pääse sitä parantamaan. Se ei tarkoita sitä, että valo olisi loppunut tai rakkauden lähde kuivunut. Sydän on vaan kuunnellut liian paljon valheita, joiden mukaan et kelpaa, et ole tarpeeksi yrittänyt, et ole arvokas, et ole rakastettu.

Identiteetin löytämiseen harvoin saa tukea monenkirjavista opetuksista, joissa kristityn esikuvaksi ja päämääräksi opetetaan tulemaan Jeesuksen kaltaiseksi. Se on varmasti oikein hyvä tavoite ja ihanne, mutta mitä se oikein tarkoittaa, koska toimintamme viestittää usein aivan muuta? Suunnittelemme omasta mielestämme hienoja kampanjoita, täytämme kalenterimme monenmoisilla hyvillä töillä ja yritämme olla mahdollisimman hyviä ja uskollisia palvelijoita. Tällaisenko esimerkin Jeesus meille antoi? Hän sanoi olevansa tie Isän luo. Hän sanoi tekevänsä vain Isän tekoja. Hän eli läheisessä suhteessa Isän kanssa ja niin on meidänkin tarkoitettu. Miksi me olemme jämähtäneet tielle vaikka tie Isän syliin ja hänen rakkautensa kokemiseen on auki? Tiellä pinnistellessä ja ponnistellessa ei Hänen ikeensä ole koskaan sopiva eikä kuormansa keveä.

Jeesus kertoi, että hänen tehtävänään oli tehdä Isä meille tunnetuksi. ”Ja minä olen tehnyt sinun nimesi heille tunnetuksi ja teen vastakin, että se rakkaus, jolla sinä olet minua rakastanut, olisi heissä ja minä olisin heissä.” (Joh. 17:26)

Olisiko tullut aika ottaa todesta Jeesuksen tärkein pointti, että sanoma rakastavasta Isästä kuuluu meille kaikille. ”Tämän minä olen puhunut teille kuvauksilla; mutta tulee aika, jolloin minä en puhu teille enää kuvauksilla, vaan avonaisesti julistan teille sanomaa Isästä.” (Joh. 16:25)

Sydän, joka on saanut maistaa rakkauden kosketuksen siellä missä ihmisen todellinen identiteetti on, uskaltaa ja kykenee elämään siellä mihin olemme tarkoitetut. Vain oman identiteetin löytäminen mahdollistaa elämän vapaudessa.

Voinko toivoa pääseväni kerran lepoon, jos en ole tarpeeksi uupunut ja kaikkeni antanut?

Näin ajattelin ennen, eikä siitä ole moniakaan vuosia aikaa. Katsoin arvostaen uupuneita, työn ja tekemisen sankareita, jotka olivat raataneet niska limassa itsensä uuvuksiin. Tämä kaikki tehtiin vielä vedoten palvelijan mielenlaatuun. Sen katsottiin olevan tavoittelemisen arvoinen hyve, vaikka levollisuus oli karissut jo aikoja sitten noilta kasvoilta jättäen niihin päämäärätietoisen, teräksenkovan ja laskelmoivan katseen. Toiset heistä polttivat itsensä karrelle niin, että eivät ole koskaan tulleet takaisin. Ehkä hyvä niin, sillä ei Isämme ole synnyttänyt palvelijoita, orjista puhumattakaan, vaan ainutlaatuisia rakkaita tyttäriä ja poikia, joille Hänen ikeensä on vieläkin sovelias ja kuormansa keveä.

Ne kysymykset lepoon pääsemisestä olivat orvon sydämen kysymyksiä, jotka olivat juurtuneet kovin syvään uskonnollisen orjuuden kyllästämään maaperään. Tunnetko ja kuuletko oman orvon sydämesi huudon? Lupaus kuuluu vieläkin meille kaikille orvoille ja uupuneille, kuin myös voimansa tunnossa oleville; ”En minä jätä teitä orvoiksi”.

Vain Rakkaus tuo meidät kotiin.

Muutama vuosi sitten, kun mietin sitä, jos kirjoittaisin kirjan, antaisin sille nimen ”elämäni – yö ilman unelmia”. Jos nyt kirjoittaisin, tahtoisin antaa sille toisen, hyvin erilaisen nimen. En vaihtaisi nimeä siksi, että se olisi huono nimi tai ettei sillä olisi arvoa. En vaan tahdo kiinnittää omaa, enkä sinunkaan katsettasi yöhön ja pimeään, vaan siihen ainoaan joka tuo todellisen vapauden. Lisäksi se aikaisempi nimi kuvaisi kovin huonosti nykyistä identiteettiä, jonka etsimiseen meni vuosia. Tosin siinä taisi käydä niin, että etsijä löydettiin. Olen myös kuullut liikaa, kenties satoja tarinoita siitä, mitä on elämä erämaassa. Liian monia kertomuksia poluilta poikenneista, elämänsä kadottaneista taapertajista joita ei kukaan odottanut kotiin.

Haluaisin kirjoittaa elämästä poikana Isäni talossa. Kirjoittaisin nimenomaan pojan näkökulmasta, jonka ”kutsumus” tulla palvelijaksi johti aina vaan syvenevään epätoivoon, syvenevään orjuuteen Isän talossa, ja mitä tapahtui, kun identiteetti oli vaihtunut poikaan jolla on oikeus olla kotona ja jota rakastetaan ilman mitään ehtoja.

Ennen halusin kovasti olla palvelija, ja luulinkin ihan tosissani, että se olisi kutsumukseni. Elämä palvelijana johtaa kuitenkin aina orjan elämään isännän talossa. Ei minuakaan ole kutsuttu olemaan palvelija vaan elämään Isän poikana rakkaudessa.

Jotkut kirjailijat osaavat sanoa sen juuri niin, kuin itsekin haluaisi sen sanoittaa. Henri Nouwenia mukaillen – sydämeni, joka yhtenään kyseli hyvyyttään ja arvoaan, on ankkuroitunut syvempään rakkauteen, on aina vähemmän ja vähemmän riippuvainen muiden arvostelusta ja aina vaan vähemmän ulkoa ohjautuva. Niin. Taas jaksaa ja haluaa elää, kun on kuullut rakkauden sisäisen äänen, syvempänä ja väkevämpänä kuin milloinkaan aikaisemmin.

Taas olen joutunut, tai saanut vaihtaa mielipidettäni. Sanon mieluummin ”saanut”, koska olen aavistavinani, että keskittymällä määränpäähän, se vie helposti mahdollisuuden siihen kaikkeen tärkeimpään mihin ihminen on tarkoitettu, elämään Rakkaudessa. Se on elämää läheisessä suhteessa, jossa Isän sydämen syke ja ihmisen kaipaus kohtaavat ihan tavallisen ihmisen elämässä. Tästä syystä taivas ei voi olla ”määränpäänä” tiellä kulkeville, vaan meidät on kutsuttu läheiseen suhteeseen Isän kanssa. Tässä ei ole kysymys niinkään kokemusten tavoittelusta, vaikka niitäkin joskus suodaan, vaan matkasta.

Kun elää reilut kymmenen vuotta keskittyen päämäärään, jolloin tärkeämpää oli olla oikeassa, kuin läheiset suhteet, ”totuuden” puolustaminen, kuin laupeuden välittäminen, kiivas yrittäminen, kuin läheisyyden ja rakkauden osoittaminen, niin lopputulos kaikessa kauneudessaan on ”hengellinen burnout”. Sanon ”kauneudessaan”, koska se taitaa olla parasta mitä kauaksi Isän kotoa eksyneelle voi tapahtua. Kun on riittävän kipeä, kun on tarpeeksi kaukana, kun on jo liian pimeä, niin johan alkaa armokin maistumaan. Kun katsoo lain ja tuomitsemisen maailmasta, identiteetti rakentuu jostain muusta, kuin mistä sen on tarkoitettu, ja jäljet ovat sen mukaiset. Kun katsoi silmiin, niin saattoi huomata, että talossa paloi kyllä valot, mutta ketään ei ollut kotona.

Toiset kymmenen vuotta on mennyt Isän kotia etsiessä. Jos en muuta ole oppinut, niin sen, että Hän siunaa murtuneet tiet, myös sinun. Rembrandtin maalaus, ’Kotiinpaluu’, aivan kuin kertoo meille kauniisti sen millainen Isä Jumala on. Hän on laupias, hidas vihaan, myötätuntoinen, täynnä armoa, liittouskollinen ja anteeksiantava Jumala. Ja ennen kaikkea muuta, hän oli ja on Isä.

”Satsaamalla” matkaan ei tarvitse kantaa huolta määränpäästä.

Rembrandt; Tuhlaajapojan paluu

Tunteilla on taipumus ottaa kohtuuttoman suuri valta ihmisen käyttäytymisessä. Ne ohjaavat meidät usein kauas kotoa,  jossa arvoamme kyseenalaistetaan ja mitätöidään. Sieltä rakkaudettomassa ja mitätöinniltä lemuavalta rämeiköltä on kuitenkin mahdollista vaihtaa suuntaa. Siellä syntyy ne kuuluisat kadonneen toivon metsästäjät. Sieltä on usein vielä pitkä reitti kuljettavana, mutta ei mahdoton matka rakkauden kohteeksi antautuneelle ihmiselle.

Usein kuulee puhuttavan ”tunne-ihmisistä” ja ”järki-ihmisistä”, joihin vedoten yritetään paeta vastuuta, vaikka usein tiedostamatta sitä. Vaikka ihmisten tavassa ja syvyydessä kokea ja käsitellä tunteita on suuria eroja, on kaikilla mahdollista lähteä ”toipumisen tielle”. Sillä tiellä joutuu luopumaan monesta totutusta tavasta, vaikka ne tuntuvatkin usein kivun keskellä turvallisilta ja sitä kautta ainoilta mahdollisilta keinoilta selviytyä. Monissa tilanteissa on valittava toisin. On valittava kuoleman sijasta elämä, valheen sijasta totuus.

Se, mihin katseemme on suunnattu, vaikuttaa oleellisesti ajattelutapaamme, ja sitä kautta tunteisiimme. Salme Blomster kiteyttää oivallisesti sen, mihin on kiinnitettävä huomiota, jos haluamme päästä tunteiden hallitsemasta viidakosta avarammalle; ”Tunnemme, mitä ajattelemme, ja ajattelemme sitä, mihin katseemme on kiinnittynyt.”

Uudistukaa mielenne uudistuksen kautta (vai miten se nyt menikään?). Tähän tyyliin meitä Raamattu kehottaa toimimaan, ja se on sitä, että muutamme tapaamme ajatella. Silloin ajatusten kohde ja suunta vaihtuvat. Ja, jotta voimme tietää mikä on ihmistä rakentavaa ja persoonaa tukevaa ajattelua, on tunnettava mihin Raamattu ihmistä ohjaa; ”..mikä on totta, mikä kunnioitettavaa, mikä oikeaa, mikä puhdasta, mikä rakastettavaa, mikä hyvältä kuuluvaa, jos on jokin avu ja jos jotakin kiitettävää, sitä ajatelkaa.” (Fil. 4:8) Näin toimimalla lupaus kuuluu, että rauhan Jumala on oleva kanssanne.

Laiminlyömällä tätä ihmisen ohjekirjaa, laiminlyöt itseäsi ja kannat kenties taakkoja, joista saisit jo päästää irti. Mutta vain, jos tahdot.

Vapaus. Mitä se on jota kaikki haluavat, ja jota jokaisen sydän kaipaa? Onko se sitä, että voi tehdä mitä mieli tekee ja saa toteuttaa itseään? Saa rakastaa ketä, ja mitä haluaa? Saa ajatella vain itseään, ja sitä, mikä on itselle parasta?

Kun kaksi vapaata kohtaavat, se on varmaan koko maailmaa syleilevä tapahtuma. Kahden onnellisen kohtaaminen. Voiko ihminen pyytää enempää? Vai voiko käydä niin, että siinä kaksi yksinäisyyttä kohtaavat tervehtien toisiaan täyttymättömien kaipausten täyttämin katsein?

Jos vapaus onkin jotain sen suuntaista, että uskaltaa olla oman kokoisensa, usein kovin tarvitseva ja monessa suhteessa vajaa? Tai jos se on sitä, mitä lauluntekijä (Kekäle?) siitä kirjoittaa paikoilleen suostumisesta, köyhyytensä löytämisestä. Tai kulkea umpihangessa, vain siksi, että voi olla vankina valmiin tien? Ehkä vapauskin vaatii rahtusen valoa.

Olla toivon vanki, kehoon kahlittuna, mutta sielu lentää vapaana kuin itikat Kilpisjärven yöttömässä yössä. 

Vapautta etsivät varpaat

Mihin pystyt? Oletko riittävän tehokas? Mitä lisäarvoa tuot yritykselle? Oletko vain kulu, miinusmerkki tilinpäätöksessä, jonka ulkoistamista olisi jo syytä harkita vakavasti?

Markkinavoimat ohjaavat varsinkin tulosvastuullisia yksikköjä, ja sitä kautta yksilöihmisiä, vaikka sitä ei aina tiedosteta, tai haluta ottaa vakavasti. Tavoitteet ovat korkealla, ja aina tulisi pyrkiä kasvuun. Tähän on sidoksissa vahvasti myös koko maailman hyvinvointi, koska se perustuu talouskasvuun.

Tämän kaiken keskellä, vahvat, tai vahvuuteen sairastuneet yksilöihmiset, käyttävät aikansa ja energiansa, koko elämänsä, ajattelematta oman elämänsä ainutkertaisuutta ja arvoa. Aamulla noustaan sängystä suorittamaan päivän palaverit ja tärkeät tapaamiset, jotta asettamamme strategiat toteutuvat tarkasti, ja johtoryhmän kokoontuessa toiminnastamme ei löydy huomautettavaa, paitsi se, että ylityötunnit ja viikonloppuna tehtävä työmäärä olisi syytä puolittaa, jotta jaksat olla tuottava eläkeikään asti.

Eräs yhtiö etsii vieläkin työntekijöitä. Tässä yhtiössä kaikki ovat osakkaita, omistajia. Tämä omistajuus on perinnöllistä, jota tarjotaan jokaiselle lahjaksi. Tämän yhtiön toimintasuunnitelmaan on merkitty tehtäviä jokaiselle. Näiden tehtävien tekeminen tuottaa suurta iloa tekijöilleen, koska työvälineet on annettu ja työn suorittaminen tapahtuu levosta käsin, ilman hampaiden kiristelyä ja hoputtamista. Itse asiassa yhtiön strategiassa on mainittu, että työtä saa tehdä vain rakkauden tähden, jos haluaa ja tahtoo. Jos työ ei huvita tai et halua tehdä, niin saat lähetteen kuntoutukseen täysihoidolla, jos tahdot ja uskallat. Siellä täysihoidossa haavat puhdistetaan ennen niiden sitomista, jonka jälkeen pääset hapuilevin askelin opettelemaan uutta elämää, uudesta identiteetistä käsin. Mutta vain, jos tahdot. Yksi pieni askel kerrallaan, levollisesti ja itseä armahtaen, Rakkaudessa, joka karkottaa pelon.

Loma. Se aivan yllätti, ei ehtinyt kaivata, ei edes odottaa.

Tulkoon kesä, tulkoon kärpäset, tulkoon vuotavat silmät ja niiskuttavat nuhanenät. Tulkoon kesän tuntu.

Aurinko, meri, sininen taivas ja loistoonsa puhjennut luonto huutavat kilpaa; ”tule ja nauti”. Anna sielulle mitä se kaipaa ja halajaa. Niin. Kaikki tämä on minua varten.

Valkoinen santa ja beachvolley saa ihon punertamaan, ja hien valumaan. Kesän väri ja sen tuoksut.

Kesä, sen riennot ja työt, miehentyöt. Kesän ajattomuus, ja sen synnyttämä sisäinen remonttireiska. Kitketään kasvimaat, pyllistellään puskissa, tehdään 100 mottia puuta varmuuden varalta. On pakko painaa, vaikka sielun tuskainen ja vaimea huuto pyytää pysähtymään, edes hiukan hiljentämään tahtia. Edesmennyt Gösta Sundqvist sanoitti näin, ”ei oo mies eikä mikään, jos ei valmistu talo omin hartiavoimin voitan kaikki vaikeudet…”.

Sisäinen levollisuus, sielun tyyneys ja sydämen rauha. Siinä miehentyön aakkoset, miehenmalli.

Ei oo mies eikä mikään, jos ei valmistu talo omin hartiavoimin...